Kirjoituksia

Viisaus hyppysissä

Onko viisaus vain korkealentoista? Vai voimmeko saada sen hyppysiimme?

Mitä viisaus on?

Viisauden määritelmiä on lähes niin paljon kuin viisauden tutkijoitakin. Joidenkin määritelmissä korostuu se, mitä viisaus itsessään, ihanteena on. Usein viisauden nähdään olevan jotakin arkea korkeampaa ja ihmistä suurempaa, melkein saavuttamatonta. Myös historiassa viisautta on ihannoitu, ja sille on annettu jopa jumalattaren muoto.

Toisten määritelmissä taas korostuu se, millaisia viisaat ihmiset ovat. Miten toimivat arjessa ne ihan tavalliset ihmiset, joita kuitenkin tekisi mieli nimittää viisaiksi?

Viisauden kolme ulottuvuutta

Viisaasti toimimisessa on kolme ulottuvuutta: tiedollinen, pohtiva ja myötätuntoinen. Näin väittää yhdysvaltalaisen professori Monika Ardeltin kehittämä kolmiulotteinen viisausmalli. Tiedollinen ulottuvuus tarkoittaa sitä, että viisas tietää jotakin elämästä – joko oman kokemuksen kautta tai välillisesti. Viisaaseen tietämykseen sisältyy kuitenkin myös se, että viisas tuntee tietonsa rajat. Viisas ei kuvittele tietävänsä kaikesta kaiken. Mutta hän on halukas tietämään lisää. Viisauden pohtiva ulottuvuus taas tarkoittaa halua ja kykyä pohtia omaa elämää. Viisaana olemiseen kuuluu olennaisesti myös myötätunto. Tärkeää on yhtä lailla myötätunto toisia kohtaan kuin itseäänkin kohtaan.

Viisas kokonaisnäkemys

Mikä sitten erottaa viisauden vaikkapa älykkyydestä tai tehokkuudesta? Eräs oleellinen piirre on kokonaisnäkemys. Viisas katse erottaa metsän puilta, tai oikeastaan sekä metsän että puut. Useat elämänkysymykset ovat monimutkaisia, eikä niihin ole yhtä oikeaa ratkaisua. Puhutaan kompleksisuudesta ja pirullisista ongelmista. Viisautta on tunnustaa ja tunnistaa ne – mutta pystyä silti tekemään päätöksiä, parhaaseen mahdolliseen tahtoon ja tietämykseen nojaten.

Viisaus luo mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monille, mahdollisimman pitkällä aikavälillä. Viisaus ei keskity tavoittelemaan heti mulle kaikkea, vaan näkee kokonaisuuksia: ihmisruumiin ja -mielen yhteyden sekä koko ekosfäärin hyvinvoinnin.

Viisaus tiivistyy joukoissa

Viisaat ihmiset toimivat harvoin yksin. Viisaus tiivistyy joukoissa, joiden voima on enemmän kuin osiensa summa. Useimmat meistä ovat joskus olleet osa porukkaa, joka on saanut meidät toimimaan kuin paras versio itsestämme.

Mitä voisimme tehdä tällaisten yhteisöjen rakentamiseksi? Viisasta on ainakin toimia avoimesti ja muita sekä itseä arvostavasti. Viisaassa yhteisössä keskustelu ei muutu väittelykilpailuksi, vaan omista näkemyksistä poikkeaviakin ajatuksia maltetaan kuunnella ja pohtia. Omista mielipiteistä ei pidetä kiinni kynsin hampain, muttei myöskään uhrauduta toisten puolesta.

Viisaan tasapainon löytäminen voi olla vaikeaa. Mutta jos yhteisössä yhdessä syntyy halu viisastua, ollaan jo ison askeleen verran lähempänä tavoitetta, jaettua viisautta.

Kehon viisaus

Usein ajattelemme, että viisaus sijaitsee vain mielessämme ja ajatuksissamme. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus kolmiulotteisen viisausmallinkaan mukaan. Myös kehomme voi olla viisas. Kehomme tietää joskus paremmin kuin pelkkä järkeilymme, mitä milloinkin tarvitsemme, ja oman kehon viestejä on syytä kuunnella.

Viisaat päätökset syntyvät myös muualla kuin tietoisessa mielessämme: esimerkiksi intuition ja kehon viestien vaikutuksesta. Kun on tutkittu ihmisten päätöksentekoa on huomattu esimerkiksi, että kun ihmisten piti valita erilaisten kuvakorttien välillä, heidän päätöksensä näkyivät aivokuvissa jopa 11 sekuntia ennen kuin he itse tietoisesti tekivät valintansa.

Myös myötätunto viisauden ulottuvuutena on hyvin kehollinen kokemus, ja sen osoittaminen vaatii konkreettisia tekoja. Nimenomaan kehomme kautta meille on mahdollista olla yhteydessä toisiimme. Tunnistamme esimerkiksi aidon myötätunnon paremmin kosketuksesta kuin vaikkapa kasvokuvasta.  Viisaus on siis mahdollista saada kirjaimellisesti hyppysiin!

Vaikeuksista viisauteen

Viisaus kehittyy vain elämällä, ja viisastumiseen vaaditaan myös kovia kokemuksia. Kuten kuitenkin hyvin tiedämme, tämä ei ole automaatti: kovat kohtalot eivät aina jalosta ihmistä viisaammaksi. Mikä siis on viisastumisen salaisuus?

Tätä on tutkinut erityisesti itävaltalaisen professori Judith Glückin johtama tutkimusryhmä. Avaimena näyttäisi olevan neljä voimavaraa, joita ihmisellä on oltava hallussaan kovien kokemusten käsittelemiseen. Ne ovat tunne elämänhallinnasta, avoimuus, pohdintakyky ja tunnetaidot.

Elämänhallinnan tunteella tarkoitetaan sitä, että koemme voivamme vaikuttaa elämäämme – edes joltain osin. Samalla osaamme elää epävarmuuden ja epäselvyyden keskellä. Avoimuus viittaa sallivaan asenteeseen sekä muita ihmisiä että uusia elämyksiä kohtaan. Pohdintakyvyllä tarkoitetaan uskallusta pysähtyä oman elämän tärkeiden kysymysten äärelle. Ja tunnetaidot tarkoittavat kykyä tunnistaa ja nimetä omia ja toisten tunteita, ja toimia niiden pohjalta rakentavasti.

Viisastumisen askeleita

Jos olemme saaneet jo nuorena vahvistusta näihin neljään elämäntaitoon tai kehittäneet niitä myöhemmin itse, on viisastuminen todennäköisempää. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä – näitä ominaisuuksia voimme jokainen kehittää itsessämme joka päivä! Pohdintakykyä voimme treenata sekä ystävien kanssa keskustellessamme että vaikkapa filosofisten tekstien äärellä.

Avoimuutta voimme harjoitella esimerkiksi ajattelemalla arkista ympäristöämme toisin ja opettelemalla soveltamaan tuttuja asioita uudella tavalla – esimerkiksi näkökyvyn heikentyessä kehittämällä muita aistejamme. Tunnetaitojen harjoitteleminen taas alkaa omien tunteiden tunnistamisesta ja niiden rehellisen, muita kunnioittavan ilmaisun tavoittelusta. Näissä neljässä – elämänhallinnassa, avoimuudessa, pohdintakyvyssä ja tunnetaidoissa – meillä on tekemistä vaikka koko elämän ajaksi.

Kirjoitus on ilmestynyt Fysioterapia-alan Näkövammaiset ry:n jäsenlehdessä 2/2020

Miksi kirjoitin kirjan viisaudesta?

Minulle on ollut tutkijana tärkeää, että siitä mitä teen, on jollekulle hyötyä. Kuulostaa ehkä itsestään selvältä – mutta sitä se ei minulle aina ole ollut.

Sanojen ’tiede’ ja ’hyöty’ yhdistäminen voi mennä myös pahasti pieleen. Jos tiedettä rahoitetaan pelkän hyödyllisyyden ehdoilla, on joku määrittelemässä, keitä hyötyjät ovat ja miten hyötyä mitataan. Tällaisessa tarkastelussa pieniääniset ihmisryhmät ja vasta pitkällä aikajänteellä hyödylliset hankkeet saattavat jäädä jalkoihin. Pitää myös muistaa, että monet tieteen hyödyllisimmistä löydöksistä penisilliinistä alkaen on tehty vahingossa.

Hyödyllisyysjumppaa olen saanut omalla urallani tehdä muun muassa CoPassion -tutkimusprojektia käynnistettäessä silloisen huikean tiimimme kanssa. Professori Anne Birgitta Pessin johdolla saimme rahoittajamme Tekesin – ja siinä sivussa itsemmekin uskomaan – että teologisessa tiedekunnassa tehtävästä tutkimuksesta voi olla ihan konkreettista hyötyä suomalaisille yrityksille.

Voin kertoa, että tuo hyödyllisyysjumppa ei ole ollut helpoimmasta päästä. Mutta hyötyajattelu on tuonut minulle antoisimpia hetkiä tutkijanurallani: väsymyksen ja epäonnistumisten hetkinä olen voinut muistuttaa itseäni siitä, että joillekuille ihan oikeille ihmisille on minun työstäni ihan oikeaa hyötyä.

Viisaus – Käyttäjän opas -kirjan keskeinen syntysyy on, että me kirjoittajat halusimme tuoda uusimman viisaustutkimuksen antimet mahdollisimman monien ulottuville. Halusimme, että mahdollisimman monet voisivat hyötyä siitä, mitä viisaudesta ja viisastumisesta tiedetään. Jollakin tapaa koen sen myös tutkijan velvollisuudeksi. Jos meillä on tiedossa mahdollinen lääke, oli se sitten malariaa tai typeryyttä vastaan, meidän on kerrottava se – toki mahdollisten reunaehtojen kera.

Tiedekirjojen kohdalla puhutaan usein tieteen popularisoinnista. Minulle tämä tiedemaailman ja muun maailman välillä liikkuminen on kuitenkin vahvasti kaksisuuntainen tie. En ajattele vain tekeväni tutkimusta ja sen tuloksia ymmärrettäviksi, enkä varsinkaan heitteleväni armopaloja kansalle tieteellisestä norsunluutornista. Ajattelen itse olevani oppimassa uutta ja rikastuttamassa tiedemaailmaa vuorovaikutuksessa tavallisten, erilaisten ihmisten kanssa. Hienolta kuulostavat teoriat saattavat murentua yhden arkisen viisaan havainnon voimasta. Monenlaisten, erilaisia kokemuksia läpikäyneiden ihmisten kanssa keskustelu voi myös tuoda tieteen tekemiseen aivan uniikkeja näkökulmia.

Kirjan julkaisemisella haluankin kutsua mahdollisimman monet mukaan viisauskeskusteluun meidän tavallisten, erilaisten tutkijaihmisten kanssa. Siinä voisimme kaikki viisastua.

(Teksti on julkaistu Tuuma kustannuksen blogissa 23.4.2020)

Pisara meressä? Eli tarvitseeko seksilelun olla ympäristöystävällinen?

Hupparihörhönä tunnettu somekaverini, mainio Sami Kuusela toi tietoisuuteeni, että myös seksileluja mainostetaan ympäristöväittämin. Markkinoilla on seksileluja, joiden markkinointiväittämiin kuuluvat muun muassa materiaalin kompostoitavuus ja valmistamisen ympäristövastuullisuus. Mutta tarvitseeko seksilelun olla ympäristöystävällinen?

Tästä sukeutui mukava keskustelu, jossa käytettiin sulavasti niin kutsuttua pisara meressä -argumenttia. Tätä väitettä käytetään eri muodoissaan hyvin monissa yhteyksissä. Viime aikojen ympäristökeskusteluissa argumentti on ollut vakiovieras: seksileluilla ei ole väliä, ruokavalinnoilla ei ole väliä, yhden ihmisen valinnoilla ei ole väliä, Suomen päätöksillä ei ole väliä, EU:lla ei ole väliä… Huomion kiinnittämisen melkein mihin tahansa voi torpata sillä, että juuri tuolla asialla ei ole väliä kokonaisuuden kannalta. Ympäristöasioissa otetaan vertailukohdaksi usein ’tehtaat Kiinassa’. (Jotka, jännä kyllä, ovat tuottaneet myös tämän minun tietokoneeni, tuon reppuni, nämä kynät, tuon lehtiön… ja kappas, kahvimukinkin pohjassa lukee made in China. Mutta se on toinen juttu se.)

Kiva jos löydetään se asia, jolla on kaikkein eniten väliä ja ruvetaan sitten muuttamaan sitä!

Pisara meressä -argumentti toimii kaikkeen yhtä hyvin tai oikeastaan yhtä huonosti. Kiva jos löydetään se asia, jolla on kaikkein eniten väliä ja ruvetaan sitten muuttamaan sitä! Sen etsiminen (ja muuttaminen) ei kuitenkaan mitenkään loogisesti sulje pois huomion kiinnittämistä muihinkin asioihin. Jos minulla on euro rahaa, en tietenkään voi lahjoittaa sitä yhtä aikaa vasemmalle ja oikealle. Seksilelun hankkiminen on kuitenkin kulutusvalinta tuhansien muiden päivittäin tekemiemme valintojen joukossa. Ja jokainen meistä voi jokaisen kulutusvalinnan edellä miettiä, mitä kannattaisi tehdä. Jos haluamme tehdä ympäristöystävällisiä valintoja, pystymme ihan hyvin samalla kauppareissulla SEKÄ valitsemaan ympäristöystävällisen seksilelun, ottamaan kylmäkaapista kauramaidon ETTÄ menemään kotiin bussilla. (Tämä tietysti vaatii sen, että meitä ympäröi yhteiskunta, joka takaa meille riittävän toimeentulon ja kannustaa tuomaan tarjolle ympäristöystävällistä kulutettavaa. Mutta sekin on toinen juttu se.)

Toinen ongelma pisara meressä -argumentissa on sen sisältämä liudentumisväite, joka lapsilla esiintyy usein muodossa ’kaikki muutkin saa’. Jos jokin on väärin, se ei ala olla oikein sen takia, että joku muu jossain tekee jotain, joka on myös väärin tai jopa enemmän väärin. En edes halua ottaa tähän mitään superiljettävää esimerkkiä. Kirjoitanpa siis, että onko kenenkään mielestä täysin ok, jos lyön puolisoani nyrkillä – koska jossakin muualla joku lyö puolisoaan keittiöveitsellä. Enpä usko. Kyllä, kyseessä on aivan eri asia kuin vaikkapa ympäristöteot. Mutta asiaa vaihtamalla logiikka ei muuksi muutu. Ympäristöhaitallinen teko on ympäristöhaitallinen teko myös silloin, kun se on tuhansien kaltaistensa joukossa. Näin myös seksilelun hankintaan ja käyttöön liittyviä tekoja kannattaa tarkastella yhtä kerrallaan. Jos vaikkapa halutaan yleisesti ottaen tehdä ympäristöystävällisiä valintoja, kannattaa ensin miettiä, tarvitseeko uutta seksilelua ollenkaan. Sen jälkeen voi napata ostoskoriin ympäristöystävällisimmän vaihtoehdon, käyttää sitä ympäristöystävällisesti (Patterit vai akut? Niiden jälkikäsittely?) ja lopulta hävittää sen ympäristöystävällisesti. Ihmisillä on tarve elää omien arvojensa mukaisesti. Tutkitusti kärsimme, jos joudumme tekemään tekoja, jotka eivät vastaa arvojamme eivätkä oikeudentuntoamme. Pisara meressä -argumentti on usein yhdenlainen laastari siihen isoon haavaan, jonka jatkuva väärin toimiminen meihin on tehnyt. Mitä jos lopetettaisiin laastaroiminen ja alettaisiin hoitaa varsinaista haavaa? Tehtäisiin yhä useammassa asiassa arvojemme mukaisia valintoja, olivat kyseessä sitten ympäristöarvot, sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai kaveria ei jätetä -periaate.